Viikonloppu oli tunteiden vuoristorataa. Perjantaina sain mieheni kanssa osallistua kaupungin jalkapallojoukkueen gaalailtaan. Puhumassa käyneet palkitut pelaajat, valmentaja ja toimihenkilöt halusivat häivyttää omat saavutuksensa ja sivuuttaa osuutensa joukkueen menestyksestä. ”Yhdessä tämä tehtiin, joka jätkä ja mimmi on tärkeä. Yksin ei kukaan ole mitään”, oli illan ydinviesti. Joukkueella on aktiivinen yhteiskuntavastuuohjelma ja se on voimakkaasti rasismin vastainen, niin kuin koko jalkapalloyhteisö aina kansainvälistä liittoa myöten. On hienoa kuulua tällaiseen porukkaan, jossa rasistisella ajattelulla ei ole jalansijaa.
Lauantaina tuttavamme, parikymppinen Bagdadin yliopistossa englantia opiskellut poika pyysi saada tavata meidät. Hänellä oli asiaa suomalaisille viranomaisille, kärkenä tämä:
” I want to make clear that all I want from Finland is a safe life. If I had a chance to live in Iraq I would have stayed there, but I didn’t have. My situation is horrible and it’s not my fault. You say that I could study in Baghdad. That’s what I did and I would have continued if that was possible. I was in college, I had my studies, my friends and my family. We were not poor. Here I have nothing, I have to start from zero or below zero. Why would I have come here to a strange country if I was safe there? I just want to save my life. Nothing more.”
Kotimatkalla soitin toiselle tuttavallemme. Kuulin jo äänestä, että asiat ovat huonosti. Armeija yrittää juuri nyt vallata pojan kotikaupunkia Mosulia takaisin Isisiltä. Hänen isänsä ja äitinsä eivät ole lähteneet pakoon, vaan ovat pysyneet talossaan taisteluiden edetessä. Nyt armeija on edennyt pojan kotitalon lähelle, ja lähistöltä on räjäytetty useita taloja. Ainakin kolme perhettä on jo kuollut aivan naapurustosta. Miten hänen vanhempiensa käy?
Mitä voi sanoa ihmiselle, joka elää tällaisessa kauhussa – ja on elänyt siinä jo lähes koko ikänsä?
Sunnuntaina menin ystäväni kanssa uskontojen ja vakaumusten välisen yhteisymmärryksen verkoston tapahtumaan. Siellä puhuttiin pyhäinpäivän hengessä kuoleman kohtaamisesta ja merkityksestä eri uskonnoissa. Kuinka paljon samaa eri uskonnoissa onkaan, kun ne kuuntelevat toisiaan arvostavasti ja kunnioittaen.
Tapahtumassa kiersi eri uskontojen kirjoja. Pysähdyin ystäväni kanssa lukemaan baha’i-uskonnon kirjan ensimmäisen luvun sanoja:
”Kun ihminen kääntää kasvonsa Jumalan puoleen, hän näkee auringonpaistetta kaikkialla. Kaikki ihmiset ovat hänen veljiään. Älkää antako sovinnaisuuden aiheuttaa sitä. että näytätte kylmiltä ja epäystävällisiltä tavatessanne muukalaisia muista maista. Älkää katselko heitä ikään kuin epäillen, että he ovat pahantekijöitä, varkaita ja moukkia. Teistä tuntuu välttämättömältä olla hyvin varovaisia, olla saattamatta itseänne alttiiksi vaaralle solmia tuttavuutta tuollaisten ihmisten kanssa.
Pyydän, älkää ajatelko vain itseänne. Olkaa ystävällisiä muukalaisille, tulevatpa he Turkista, Japanista, Persiasta, Venäjältä, Kiinasta tai mistä muusta maailman maasta tahansa. Auttakaa heitä kotiutumaan: ottakaa selville, missä he asuvat, kysykää, voitteko mitenkään auttaa heitä, yrittäkää tehdä heidän elämänsä hiukan onnellisemmaksi.
— Vääryys maailmassa jatkaa olemassaoloaan juuri siitä syystä, että ihmiset yksinomaan puhuvat ihanteistaan eivätkä yritä niitä käytännössä toteuttaa. Jos sanojen asemesta olisi tekoja, maailman kurjuus hyvin pian muuttuisi hyvinvoinniksi.”
Näistä sanoista tuli etsimättä mieleen Suomen nykyinen turvapaikkapolitiikka: yleviä sanoja, päivänvaloa kestämättömiä tekoja. Sisäministeri Risikko vastasi kansalaisten huolestuneisiin kirjeisiin mm. seuraavanlaisella latteudella: ”Ihmistä ei palauteta kotimaahansa, jos hänellä on vaara joutua siellä vainon tai kidutuksen kohteeksi. Jokainen turvapaikkapäätös käsitellään yksilöllisesti. Turvapaikkapäätöksenteko perustuu puolueettomaan harkintaan, jossa otetaan huomioon jokaisen henkilön yksilöllinen tilanne, pakolaisoikeuden periaatteet ja ajantasainen maatieto.”
Jokainen sekaviin ja ristiriitaisiin turvapaikkapäätöksiin tutustunut tietää, että tämä ei pidä paikkaansa, mutta toki on ministerille itselleen helpompi elää, kun hän uskottelee näin itselleen ja kansalaisille.
Vastapainona tälle tyhjää huokuvalle sanahelinälle ajattelin monia ystäviäni, jotka ovat juuri ottaneet turvapaikanhakijoita kotimajoitukseen, kun vastaanottokeskuksia on suljettu, ja kaikkia muita, jotka tekevät meteliä itsestään pitämättä, väsymättä hiljaista työtä yksinäisten, vähempiosaisten, sorrettujen ja syrjittyjen hyväksi.
Äiti Teresan lastenkodin seinällä on teksti, jonka sanat koskettavat, vaikka ei olisi yhtään uskonnollinen:
”People are often unreasonable, irrational, and self-centered. Forgive them anyway.
If you are kind, people may accuse you of selfish, ulterior motives. Be kind anyway.
If you are successful, you will win some unfaithful friends and some genuine enemies. Succeed anyway.
If you are honest and sincere people may deceive you. Be honest and sincere anyway.
What you spend years creating, others could destroy overnight. Create anyway.
If you find serenity and happiness, some may be jealous. Be happy anyway.
The good you do today, will often be forgotten. Do good anyway.
Give the best you have, and it will never be enough. Give your best anyway.
In the final analysis, it is between you and God. It was never between you and them anyway.”
Elämme kaamoksen aikaa, marraskuuta. Maassa on kimalteleva ensilumi, aurinkokin paistoi tänään. Valon mahti on aina lopulta pimeyttä suurempi.
Hannelen kirjoituksia 