Suru ja epäusko tuhlauksen ja vääryyden edessä

IMG_7397

Kävin eilen ystävän kanssa tapaamassa nuorta irakilaisperhettä. Isä kertoi saaneensa töitä kahdeksi päiväksi viikossa, viisipäiväisen opiskelun lisäksi. Äiti odottaa kovasti pääsevänsä tammikuussa kouluun. Nyt hän opiskelee omin voimin kotona ja suomalaisten tuttujen kanssa. Hänen miehensä opettaa myös parhaansa mukaan. ”Onko sinulla kaksi lapset?” äiti kysyi ystävältäni. ”Sano: kaksi lasta”, korjasi mies kotiopettajamaisesti. Tämän kaiken he tekevät siitä huolimatta, että kaikilla perheestä – isällä, äidillä, pienillä kaksospojilla ja Suomessa syntyneellä tytöllä – on negatiiviset turvapaikkapäätökset.

Isä pakeni Irakista kiireesti kesällä 2015 militioiden pakkovärväystä ja tappouhkausta. Hänen työkaverinsa ehdittiin jo tappaa. Äiti tuli oman perheensä ja lasten kanssa perässä muutamien kuukausien päästä. Hän oli tuolloin seitsemännellä kuulla raskaana. ”Matkustimme autossa 12 tuntia lasten kanssa. Välillä oli hirveän kuuma ja välillä kylmä. Lapsilla ei ollut tarpeeksi vaatteita. Käärimme heitä sanomalehtiin. Kumiveneessä meitä oli 25 ihmistä. Vene sammui merellä monta kertaa, ja sinne tuli vettä. Pelkäsimme hirveästi. Jouduimme myös kävelemään pitkiä matkoja. Se oli kauhea matka, se kesti 20 päivää, mutta emme voineet muutakaan. Nyt teidän hallituksenne varmaan luulee, että me teimme sen huvin vuoksi, kun se antoi meille kaikille negatiivisen päätöksen.”

Minä ja ystäväni kuuntelimme hiljaa. Ahdisti, itketti, hävetti.

”Minä voin tehdä ihan mitä töitä vaan täällä Suomessa, kunhan minun lapsilleni ei tule samanlainen elämä kuin mitä minulla on ollut. Että he saisivat rauhaa, ei koko ajan pelkoa. En halua rahaa Suomelta, haluan ansaita rahani itse”, sanoi äiti.

Kotimatkalla poikkesin tapaamassa irakilaista nuorta miestä, joka valmistautui ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin. Elämää Suomessa on takana kaksi vuotta. Hän sai kansainvälisen suojelun keväällä 2016, ennen hallituksen ja Migrin tekemiä kiristyksiä. Takana on jo kaksi te-toimiston puolen vuoden kurssia maahanmuuttajille, useita työharjoitteluita ja palkkatyötäkin. Nyt tähtäimessä on irakilaisen yliopistotutkinnon päivittäminen suomalaiseksi ammattikorkeakoulussa. Kaikki hänen ennen linjan kiristystä turvapaikan saaneet ystävänsä opiskelevat myös.

Tunnen kymmeniä irakilaisia ja afgaaneja, jotka hallituksen keväällä 2016 käyttöön ottama halla-aholainen turvapaikkapolitiikka jätti kahdeksi vuodeksi välitilaan, epävarmuuteen ja pelkoon. Negatiiviset päätökset, odottaminen, huoli tulevasta ja ankea vastaanottokeskuselämä ovat jo lähes nujertaneet monet. Toivon tilalle ovat useilla tulleet masennus, unettomuus ja itsemurhayritykset. Jotkut valitsevat lähteä kiertolaiseksi Eurooppaan. Pakkopalautettujen ystävien kohtalo kauhistuttaa; he joko piileskelevät kotimaassa tai ovat lähteneet uudestaan pakoon, jonnekin.

Kuinka paljon suomalaisten vapaaehtoisten aikaa on kulunut selvittäessä epäpätevien tulkkien, Migrin ymmärtämättömyyden ja virheiden ja välinpitämättömien asianajajien aiheuttamia sotkuja? Kuinka monia vetoomuksia, yrityksiä selvittää tilannetta Migrin virkamiehille ja vastuullisille poliitikoille, mielenosoituksia, lehtikirjoituksia, adresseja? Suomalaiset ystävät yrittävät tukea ihmisten mielenterveyttä, jotta nämä eivät epätoivossaan sortuisi peruuttamattomiin tekoihin.

Saman ajan olisimme voineet käyttää toisin: opettamalla suomea, etsimällä opiskelu- ja työharjoittelupaikkoja, tulemalla mukaan virastokäynneille, luomalla ystäväverkostoja – ennaltaehkäisemällä kotoutumisen pulmia, auttamalla tulijat osaksi yhteiskuntaa. Tähän enää harvalla on aikaa. Ahdistus ystävien kohtalosta ja oman hallituksen ja viranomaisten käsittämättömät toimet tuntuvat sietämättömiltä niellä.

Toinen irakilaisista pienistä kaksospojista oli koristellut kodin olohuoneeseen joulukuusen. ”Miksi sinä laitoit sen?” me nauroimme. ”Koska se on kaunis”, poika sanoi. Perhe oli ottanut vastikään myös kissan lemmikikseen. Se tiputteli palloja kuusesta ja pyöritteli niitä lattialla. Toinen poika oli kipeä ja nukahti nojatuoliin. Pikkuinen kiharatukkainen tyttö tarjoili pillimehuaan meille.

Haluaisin marssittaa koko perheen johtavien poliitikkojemme eteen, kertoa, mitä kauheuksia isä, äiti ja lapset ovat kokeneet, mitä he tekevät nyt Suomessa ja sitten kysyä: ”Oletteko aivan tosissanne, että tämän perheen on lähdettävä takaisin militioiden kynsiin? Näitä negatiivisen päätöksen saaneita ei saa suojella ja auttaa – sekö on sitä suurinta vääryyttä, paheksuttavaa ja rangaistavaa? Poliisin täytyy antaa viedä heidät, sulkea säilöön ja heittää surman suuhun? Oletteko nyt oikeasti aivan varmoja, mitä olette tekemässä?”

Mitä järjettömyyttä, mitä tuhlausta, mikä suunnaton vääryys on käynnissä juuri nyt. Kuinka moni suomalainen oikeasti hyväksyisi tämän, jos todella tietäisi, mitä tapahtuu?

IMG_7381.JPG