Yhteiskuntarauhan puolesta

Hei te kaikki erityisen maahanmuuttokriittiset, jotka käytte lukemassa blogiani! Aivan aluksi haluan kiittää teitä kommenteista, joita olette lähettäneet perjantain 22.4.blogikirjoitukseni innoittamana. Blogeja olisi turha kirjoittaa, jos niitä ei kukaan viitsisi lukea.

Tekstin saamasta huomiosta täytyy olla otettu, koska tyhjänpäiväisiin teksteihin ei reaktioita tule. Tekstien ymmärtämisessä olisi kriitikoilla jonkin verran parantamisen varaa, mutta kaikki aikanaan. Kaikkihan me ponnistelemme koko ajan tullaksemme paremmiksi versioiksi itsestämme. Heikosta tai suorastaan väärästä ymmärryksestä johtuen monien palautteiden argumentaatiopohja jää huteraksi, ja resuisten, moneen kertaan nähtyjen olkiukkojen purkamiseen ei riitä aika eikä viitseliäisyys. Kaikki halventavat alatyyliset nimitykset ja ne vanhat tutut imemisjutut ynnä muut seksuaaliseen kanssakäymiseen ja väkivaltaan liittyvät ilmaukset, luonnehdinnat ja toivotukset ovat kulunutta verbaliikkaa, eikä niiden voi katsoa vievän keskustelua millään lailla eteenpäin, joten jätän ne huomiotta ja siivoan roskakoriin, niin kuin sekä konkreettisille että sähköisille turhakkeille lienee itse kunkin tapana tehdä.

Tämä sekä kielellisesti että sisällöllisesti kömpelö palaute tekee jälleen kerran kirkkaaksi itsestäänselvyyden, että milloin mihinkin kohdistuva vihapuhe on tympeä ilmiö, joka yhteiskunnastamme tulisi kitkeä pois. Se ei ole kunniaksi kenellekään. Mutta ei mitään niin huonoa ettei myös paljon hyvää: juuri teidän aggressiivisimpien kriitikoiden suoltamat tuotokset saivat minut ja hyvin monet muut jo syksyllä tarttumaan konkreettisesti työhön turvapaikanhakijoiden hyväksi. Vapaaehtoisten lukumäärä ja työtunnit ja tavara- ja rahalahjoitusten määrä ovat Suomessa nyt ennätykselliset. Kiitos siitä kuuluu suureksi osaksi teille: te saitte ihmiset somen ääreltä toimimaan, sanoista tekoihin, turvaamaan yhteiskuntarauhaa ja ennaltaehkäisemään ongelmia – toimimaan isänmaallisesti. Ja mitä kaikkea hyvää siitä onkaan seurannut kaikille mukana olleille! Nettiraivollakin on ollut siis oma tehtävänsä, mutta nyt se tehtävä llienee jo täytetty.

Vihapuhe on näkyvä oire yhteiskuntamme joidenkin jäsenten voimakkaasta pahoinvoinnista. Vihapuheen voi netistä tukahduttaa, mutta miten voi hoitaa sen juuret pois mullasta, josta se vesoo? Se on visainen yhteiskunnallinen kysymys, ns. kova ydinongelma, jota ei hoideta hankkeilla, kilpailukykyloikilla, innovaatioilla eikä visioilla. En keksi muuta lääkettä kuin yksiselitteinen välittäminen isolla v:llä. Jotenkin ihmisille pitäisi saada ymmärrys siitä, että tämä maapallo on meille yhteinen, ja tavoitteena tulisi olla sen kaikkien jäsenten mahdollisimman oikeudenmukainen hyvinvointi.

Vielä erikseen teille muutamille kriittisille, joiden postauksissa oli oikeaa, ajatuksellista sisältöä eikä lainkaan alatyyliä: teidän kommenttejanne tulen julkaisemaan ja kommentoinkin niitä, jos suinkin ehdin.

Teille vihasotkun suoltajille: Nobel-voittaja Malala Yosuafzai on sanonut: ”Ymmärrämme vielä paremmin valon tärkeyden, kun kohtaamme pimeyttä.” Suosittelen kaikille katsottavaksi Malalasta kertovaa samannimistä dokumenttia. Siinä on muun muassa tällainen otos sen jälkeen, kun Taleban on ampunut Malalaa päähän: ”Kaiken jälkeen, oletko koskaan tuntenut itseäsi vihaiseksi?” kysyy ääni kameran takaa. ”En. En vähääkään”, vastaa tyttö ja hymyilee. – Otetaanko kaikki oppia hänestä?

Auenneet silmät, kantavat siivet

”Kyllä ne sinunkin silmät vielä aukeavat”, ovat tuntemattomat isänmaan puolustajat hokeneet minulle elokuusta 2015 lähtien. Ja oikeassahan he olivat.

Silmäni ovat viimeistään nyt auenneet maailman hädälle. Useimmilla tuntemillani Irakista ja Afganistanista paenneilla ihmisillä on takanaan hirvittäviä kohtaloita: lähisukulaisten kuolemia, läheltä piti -pommituksia ja ampumisia, elämää ilman sähköä, vettä, ruokaa, rahaa, opiskelu- tai työmahdollisuuksia, ilman toivoa, seurana vain jatkuva pelko ja pahuus.

”I just wish to die”, viestittävät heidän kotimaihinsa jääneet ystävänsä. Perheet yrittävät urheasti tukea maailmalle lähettämiään sukulaisia, vaikka eivät ehkä koskaan tule heitä enää näkemään.

Silmäni ovat auenneet myös pahuudelle omassa maassamme. Se on tullut näkyväksi turvapaikanhakijoiden tulon myötä, ja se on kylmivää, koska se on asunut koko ajan täällä, piilossa, nurkan takana naapurissa ja pikkukylässä. Se pahuus riemuitsee, kun ihmisiä hukkuu Välimereen, se iloitsee, kun lapset palelevat kovissa pakkasissa Serbian rajalla, se kylvää valheita, pelkoa ja vihaa, enkä voi ymmärtää, miten niin moni ihminen pystyy elämään sen ja itsensä kanssa.

Mutta avoimilla silmillä näkee myös kauniita tarinoita. Ankea elämä vastaanottokeskuksessa, polttava läheisten ikävä ja tuskainen ahdistus ja epätoivo tulevaisuudesta ovat vaihtuneet hiljalleen valonvälähdyksiin, toivoon, pieniin unelmiin ja uusiin ystäviin. Nuorukaiset, joita on rajusti parjattu heitä ja heidän lähtökohtiaan tuntematta, alkavat saada kiinni elämästä Suomessa, virtausta siipiensä alle.

He ovat saaneet pitkän ja vaikean prosessin jälkeen oleskelulupia ja asuntoja, oppineet uskomattoman nopeasti kieltä, päässeet vapaaehtoistöihin, työharjoittelupaikkoihin ja oikeisiin töihin, siivoavat, kokkaavat oman maansa ruokaa ja leipovat leipää ja pikkuleipiä, polttelevat joskus vesipiippua, opettavat meille arabiaa ja arabialaista kulttuuria ja tutustuvat innoissaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Saunominen, halonhakkuu, hiihtäminen, luistelu, laskettelu, tulipalopakkaset, paljuilu, avantouinti, jalkapallopelit, lumiukkojen rakentelu, joulukirkko, salibandymatsit, koiranäyttelyt ja agilitykisat, metsäretket räntäsateessa, takkatuli, Lapin kulta, nuotiolla paistetut broilerimakkarat, ravit… He ovat kokeneet paljon. He ovat kohdanneet suuret määrät lämminsydämisiä ihmisiä ja saaneet joukoittain ystäviä.

Käsi sydämelle, sinä ennakkoluuloinen ”kriitikko”: onko se sinulta pois?

Sinulle, joka puhut pahaa näistä ihmisistä, sanon: Sinä puhut ystävistäni, joista on tullut minulle ja läheisilleni tärkeitä. Se. että he ovat syntyneet eri osassa maapalloa ja kohtalo on heitellyt heitä, ei tee heistä tippaakaan huonompia ihmisiä kuin sinä tai minä; lienee päinvastoin. Elämänkoulu on opettanut heille jotakin muuta kuin itsekkyyttä, ja meillä on heiltä paljon opittavaa.

”Kukkaan ihiminen ei oo toista kummempi, eikä kenenkään tarvihte kahtella muita korkiammalta”, sanoi edesmennyt isäni, joka oli viisas mies.

Se, että Suomella menee huonosti, täällä puhaltavat purevan kylmät tuulet ja yhteiskuntaamme murennetaan, ei ole turvapaikanhakijoiden vika. Älä ole niin hölmä, että uskot niin kuin ahneet päättäjät haluavat sinun uskovan. Sinun taskujasi kaivavat veronkiertäjät, itsekkäät riistäjät ja muut oman ja kaverien edun tavoittelijat. Heille sopii oikein hyvin se, että sinä käytät energiasi ja uhosi turvapaikanhakijoista rähjäämiseen. Tuon savuverhon takana he saavat rauhassa puuhastella ja tehdä pikku järjestelyjään – mitä näitä nyt on, hallintarekisteri, uusi metsälaki yhtiöittämisineen, sote-koplaukset, Panaman tekaistut veronkiertofirmat, sosiaalietuuksien, työttömyysturvan ja palkansaajien aseman heikennykset, päivähoidon, koulutuksen, tutkimuksen ja tuotekehityksen leikkaukset. Vaikeita sanoja ja asioita, hankalia hahmottaa – toisin kuin tuo ”sinun” pyörätielläsi kävelevä maahanmuuttaja, jolla on vielä matkapuhelinkin ja joka on aivan liian hyvinvoivan näköinen, toisin kuin sinä, joka kärsit, ahdistut ja raivoat jokapäiväisessä selviytymistaistelussasi.

Sinun taistelusi on sinun, ja sille tantereen antaa Suomen hallitus ja suomalainen yhteiskunta. Älä sotke siihen minua ja ystäviäni.  Me voimme rakentaa tätä Suomea kanssasi yhdessä, mutta sen Suomen on oltava inhimillinen.

Ymmärrä ja muista: suurin osa siitä ”tiedosta”, mitä sinä kaivat ja löydät muslimeista netin roskakuiluista, ei ole totta. Me pystymme hyvin elämään heidän kanssaan yhdessä ja he oppivat meidän kulttuurimme, vaikka he eivät syökään sianlihaa. Minun, perheeni ja monien tuttavieni silmät ja sydämet ovat avautuneet lämmölle, välittämiselle ja ilolle, jota Lähi-idän ihmiset ovat tuoneet elämäämme. Heidän joukossaan on aivan varmasti myös mätiä omenia. Sellaisia me emme tarvitse enää lisää, omasta takaa heitä on jo tarpeeksi. Meidän on pystyttävä erottelemaan ne, joilla ei ole oikeutta jäädä maahamme. Heidän olemassaolonsa ja tekonsa eivät saa leimata syyttömiä.

”Näiden ihmisten tulo on parasta, mitä tälle maalle on tapahtunut puoleen vuoteen”, sanoi mieheni. Se on paljon sanottu, en ehkä voi olla hänen kanssaan samaa mieltä. Toisaalta on hyvä, että todellisuuden monet, rumatkin puolet valkenivat ja ihmisten pahuuskin tuli päivänvaloon. Mutta olisin hyvin voinut elää ilman sitä kaikkea tietoa, minkä tiedän nyt. Elämämme ei muuttunut ainakaan helpommaksi, mutta ei kai sen ole tarkoituskaan olla helppoa?

Ja kun nyt sinä kriitikko tunnet taas ärsyyntymisen, kiukun ja meuhkaavan raivon loiskuavan sisältäsi, älä ryntääkään kommentoimaan ja ulostamaan nettiin minun sinisilmäisyyttäni, idioottimaisuuttani ja haluani saada joukkoraiskaukset, päänkatkaisut ja terrori-iskut ”rikastamaan” kulttuuriamme ja muukalaiset viemään rahamme, jotka sinun mielestäsi kuuluvat vain meille.

”Kielees käy kipiää, kun rumasti puhut”, sanoi äitini.

Älä sylje minun ja ystävieni kasvoille kurjuutta, joka mielessäsi velloo. Etsi pahan olosi lähteet ja puhdista ne. Hengitä, ota kiinni olemassaolostasi, tunne paikkasi maailmassa. Niin turvapaikanhakijatkin tekevät ahdistuksessaan. Heillä ei ole helppoa. Uskon, että ei ole sinullakaan.

Heidän siipensä alkavat kantaa. Niin alkavat sinunkin, kun uskot elämään ja ihmisiin.

Tekijä työtänsä kiittää

Marraskuisena lauantaina toin tyttären jalkapallotreeneihin Killerille ja lenkkeilin maastossa illan jo hämärtyessä. Talleilla olivat käynnissä iltapuuhat: hevoset sisään, harjausta, ruokaa, valjaiden putsausta, käytävien lakaisua. Äänten ja tuoksujen kavalkadi tulvautti mieleeni lämpimät muistot ja hyvänolon tunteen. Ensin en tunnistanut, mikä moinen euforinen takauma oikein oli. Sitten muistin. Se oli läikehtivä työn ilo, jota lapsena tallilla koin.

Maalla riitti tekemistä maitotilan päivärutiinien ja vuodenkierron askareissa. Minulle mieluisimpia olivat hevoshommat. Hevoset olivat koko maailma, kaikki. Eniten niissä kiehtoi kai tunne: osaan, pärjään, saan tämän aikaan omin käsin. Hevoset tottelevat, minä valjastan ne, ajan, hoidan, ruokin, ulkoilutan, pidän karsinat ja koko tallin puhtaina. Kokemus antoi voimaa. Tulkoon vastaan mitä vain, tämän minä osaan, eikä se ole vähän.

Mikään ei voita tunnetta, kun tuntien uurastamisen jälkeen hengähtää ja näkee, mitä sai aikaan. Siisti talli,  lenkitetyt, hoidetut hevoset karsinoissaan rouskuttamassa ruokaansa. Olo on jäänyt lihasmuistiin ja syvälle mieleen, ja samaa on oppinut aikuisenakin hakemaan työn tekemisestä. Vaikka työ olisi raskasta ja uuvuttavaa, sitä jaksaa helposti tehdä, kun tietää lopussa odottavan hyvän mielen ja tyytyväisyyden.

Me maalla kasvaneet lapset opimme työntekoon ja siitä saatavaan ”palkkioon”, joka ei ollut rahaa. Miten saamme lähiöissä uusille sukupolville samanlaisia kokemuksia? Pelikonsolia hakkaamalla tai kännykkää selaamalla niitä ei tule. Millaisia tuntemuksia lapsillemme jää lihasmuistiin ja hermoratojen kätköihin?

Kiitokset äidille ja isälle (joka on ollut jo kauan poutaisemmilla heinäpelloilla), että opetitte minut nauttimaan työnteosta. Se oli elämäni arvokkaimpia lahjoja, vaikka toki niitä komennuksia tuli silloin kirottua monet kerrat. Voltaire on sanonut: ”Työ karkottaa luotamme kolme pahaa: ikävän, paheen ja puutteen.” Kaikki työ, jota olen elämäni aikana tehnyt – psykiatrisen osaston siivoamisesta vauvanruuan pakkaamiseen – on pitänyt nuo ankeuttajat poissa. Kiitos työlle!

Lauralle

Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa: äitinä, opettajana ja ”suvakkina”. Minä olen nimeämäsi ”ainoa ääripää”. Haluaisin keskustella kanssasi, käydä dialogia. Kirjoitit itsekin Twitterissä 6.4.: Jos on vahva, ei tarvitse halveksua ja pilkata muita. Jos on tasapainossa, pystyy dialogiin ihmisten kanssa, vaikka olisi kovinkin eri mieltä. Tähän minäkin haluan uskoa, vaikka olen kanssasi niin kovin paljon eri mieltä, ja mielipiteesi tuntuvat usein aivan käsittämättömiltä.

Jos nyt en, niin en mene ollenkaan. Olen koputtanut, tule avaamaan. Oi Laura, Laura.

Sinä olet myös äiti ja opettaja, mutta meitä erottaa se, että sinä olet voimakkaan maahanmuuttokriittinen. Sinä olet vieläpä kansanedustaja. Istut eduskunnan sivistysvaliokunnassa linjaamassa ja päättämässä, mihin suuntaan suomalaista koulutusta viedään. Tämän takia olet varmasti lukenut ensi syksynä voimaan astuvat uudet perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet? Eikö vain? Samoja asioita hieman eri sanoin löytyy kyllä vanhastakin opsista. Kertauksen vuoksi: näin uudessa opsissa lukee eli tällä tavalla lapsia ja nuoria tulee Suomessa opettaa ja kasvattaa:

Perusopetuksen arvoperustasta: Perusopetus rakentuu elämän ja ihmisoikeuksien kunnioittamiselle. Se ohjaa niiden puolustamiseen ja ihmisarvon loukkaamattomuuteen. — Tasa-arvon tavoite ja laaja yhdenvertaisuusperiaate ohjaavat perusopetuksen kehittämistä. — Eri kulttuuri- ja kielitaustoista tulevat ihmiset kohtaavat toisensa perusopetuksessa ja tutustuvat monenlaisiin tapoihin, yhteisöllisiin käytäntöihin ja katsomuksiin. Asioita opitaan näkemään toisten elämäntilanteista ja olosuhteista käsin. Oppiminen yhdessä yli kieli-, kulttuuri-, uskonto- ja katsomusrajojen luo edellytyksiä aidolle vuorovaikutukselle ja yhteisöllisyydelle. Perusopetus antaa perustan ihmisoikeuksia kunnioittavaan maailmankansalaisuuteen ja rohkaisee toimimaan myönteisten muutosten puolesta.

Perusopetuksen tehtävästä: Perusopetuksessa opitaan kohtaamaan muutostarpeita avoimesti, arvioimaan niitä kriittisesti ja ottamaan vastuuta tulevaisuutta rakentavista valinnoista. Perusopetuksen globaalikasvatus luo osaltaan edellytyksiä oikeudenmukaiselle ja kestävälle kehitykselle YK:n asettamien kehitystavoitteiden suuntaisesti. — Oppilaat kasvavat maailmaan, joka on kulttuurisesti, kielellisesti, uskonnollisesti ja katsomuksellisesti moninainen. Kulttuurisesti kestävä elämäntapa ja monimuotoisessa ympäristössä toimiminen edellyttävät ihmisoikeuksien kunnioittamiselle perustuvaa kulttuurista osaamista, arvostavan vuorovaikutuksen taitoja ja keinoja ilmaista itseään ja näkemyksiään. — Oppilaita ohjataan näkemään kulttuurinen moninaisuus lähtökohtaisesti myönteisenä voimavarana. Samalla heitä ohjataan tunnistamaan, miten kulttuurit, uskonnot ja katsomukset vaikuttavat yhteiskunnassa ja arjessa, miten media muokkaa kulttuuria sekä pohtimaan myös, millaisia asioita ei voida ihmisoikeuksien vastaisena hyväksyä. —Heitä kasvatetaan kohtaamaan arvostavasti muita ihmisiä sekä noudattamaan hyviä tapoja.

Tuollaista tekstiä uudessa opsissa on vaikka kuinka paljon. Minusta nuo ovat erinomaisia periaatteita. Mitä mieltä sinä Laura olet? Minusta tuntuu, että olet aika lailla eri mieltä. Sinä olet nimittäin sanonut julkisuudessa hyvin usein asioita, jotka ovat täysin ristiriidassa opetussuunnitelmamme arvopohjan ja tavoitteiden kanssa. Esimerkiksi blogissasi 4. helmikuuta kirjoitat näin; tämä on blogisi mukaan myös kirjallinen kysymyksesi eduskunnalle:

”Olisiko Suomen jo aika luopua turvapaikanhakuoikeudesta, koska sitä ei ole tarkoitettu kymmeniin- tai satoihintuhansiin maahantulijoihin sovellettavaksi?

Koska olet kansanedustaja, tiedät kai, että toteutuessaan tämä ehdotuksesi rikkoisi yli kymmentä kansainvälistä tai kansallista sopimusta ja lakia, joita Suomi noudattaa? Miksi siis edes kysyt tällaista? Et kai vain kalastellaksesi lisää maahanmuuttokriittisen ääniä? (Ps. Kymmeniin tai satoihin tuhansiin kirjoitetaan erikseen, niin tuo ilmaus on helpompi lukeakin.)
Sinä olet sanonut myös näin:

Keinolla millä hyvänsä on saatava turvapaikanhakijat käännytettyä. (Yle uutiset 11.11.2015)
Mitä sinä tarkalleen ottaen tuolla tarkoitat? Mitä ovat ”keinot mitkä hyvänsä”? Kuten tiedät, kannattajasi ovat valmiita todellakin mihin tahansa.
Sinä ihmettelet Helsingin Sanomien haastattelussa, miksi kohut ympärilläsi toistuvat. Minä kerron: sinä aiheutat ne kohut ihan itse. Minusta olisi kammottavaa, jos sinun puheesi ohitettaisiin olankohautuksella tai jopa nyökytellen. Sellainen Suomi olisi minulle hirveä paikka elää. Voitko ymmärtää minua yhtään?

Maaliskuun alkupuolella kirjoitit omalle Facebook-seinällesi: ”On vain yksi ääripää, suvakit.” Sinäkö et siis näe mitään äärimmäistä ihmisissä, jotka lähettävät ihmisoikeuksien puolustajille vihapostia, tappouhkauksia, raiskaustoivotuksia, toivovat maahanmuuttajille mitä hirveimpiä kohtaloita ampumisesta kaasukammioihin, kannattavat rotuoppia ja ihannoivat avoimesti Hitleriä? (lähde: mm. Rajat kiinni -kansanliikkeen Facebook-sivu; vihapuheen kuonaisinta kerrostumaa on koottu Vihamuki-sivustolle.)
Ovatko nämä verenhimoiset rähinöitisijät sinun mielestäsi todellakin okei ja jees eivätkä edusta vahingollista ääriajattelua? Ihmisoikeuksien puolustajat taas ovat se ainoa, haitallinen ääripää? Laura, oikeasti?

Minun mielestäni rasistiset vihapuhujat ja itsekkäät ihmisoikeuksien polkijat ovat kaikkea muuta kuin okei. Se, että sinä olet antautunut heidän keulakuvakseen ja kerta toisensa jälkeen kirjoitat omituisia, vastenmielisiä lausumia ja hengaat uusnatsien kanssa, ei myöskään ole okei. Sinä saat omat kannattajasi riehaantumaan ja ilakoimaan, lietsot uhoa, jota sinä et salli kutsuttavan rasismiksi, vaan maahanmuuttokriittisyydeksi.

Minä haluan uskoa hyvään kaikissa ihmisissä, ja haluan uskoa siihen myös sinussa, Laura. Etsi inhimillisyys sisältäsi. Anna sen ohjata sinua. Älä kalasta halvoin ja vastenmielisin keinoin klikkauksia ja tykkäyksiä. Ei se anna sinulle mitään sellaista pysyvää, jota voisit kuolinvuoteellasi hyvillä mielin muistella.

Juttele ystäviesi Olli Immosen, Jussi Halla-ahon, Terhi Kiemungin ja muiden hengenheimolaistesi kanssa. Te uskotte asiaanne, ja olette valmiita tekemään lähes mitä tahansa sen ajamiseksi. Onko tuo tie nyt varmasti se tie, mitä haluatte kulkea? Olisiko muita tapoja?

Sinun Facebook-taustakuvanasi oli hetki sitten teksti: ”How you make others feel about themselves says a lot about you.” Näin se on. Oletko koskaan miettinyt, mitä sinä aiheutat toiminnallasi muille ihmisille?

Laura! Minä, riviopettaja, haluan tietää, kannatatko sinä uuden opetussuunnitelmamme arvoja?

Millaisia arvoja sinä opetat lapsillesi?

Jos nyt en, niin en mene ollenkaan. Olen koputtanut, tule avaamaan.
Niin, minua et sinä huomannut.
Olen kadulla aina, ja näin sut.
Oi Laura, Laura.

(laulusitaatit Kauko Röyhkä: Lauralle)