Ystäväni M, turvapaikanhakija

Mukhalad1

Tapasin sinut ensimmäisen kerran vuosi sitten. Olit tullut ystäväsi kanssa monikulttuurisuuskeskukseemme, koska ystäväsi tarvitsi apua. Hän oli juuri saanut tietoonsa negatiivisen päätöksen hallinto-oikeudesta. ”Can someone here help him? He can’t go back to Iraq”, sanoit.

Poliisi vei ystäväsi kahden viikon päästä, kohteli törkeästi ja pakkopalautti Irakiin. Emme pystyneet auttamaan häntä, vaikka yritimme kaikkemme. Nuo tapahtumat tuhosivat luottamukseni Suomen poliisiin, ja se tuskin palaa koskaan. Autoimme ystävääsi vielä Bagdadissa, ja hän onnistui piilottelun jälkeen pakenemaan toiseen maahan. Hänellä on nyt kaikki hyvin, luojan kiitos.

Tuon tapauksen jälkeen lähetit monta kertaa viestejä, joissa pyysit apua eri ystävillesi vastaanottokeskuksessa. Tarinat olivat toinen toistaan ahdistavampia. Hätääntyneet ihmiset negatiivisten päätöstensä kanssa, umpikujassa. Kysymys toistui: Mitä voimme tehdä? Etsimme uusia asianajajia, teimme valtakirjoja, selvitimme työlupamahdollisuuksia. Ystäväsi ovat päätyneet kuka minnekin. Joku on edelleen valituskierteessä, joku on kadonnut ”maan alle”, joku lähti Eurooppaan, joku Ruotsiin, joku on saanut työpaikan.

Sain kuulla, että sinulla on perhe Irakissa, kaunis vaimo ja kaksi suloista lasta. Kerran olimme skannaamassa yhden ystäväsi papereita Pakolaisneuvonnan lakimiestä varten. Tarvitsin johonkin paperiin päivämäärän ja kysyin sitä sinulta.

”Tänään on tyttäreni syntymäpäivä”, sanoit. ”Hän täyttää seitsemän. En ole nähnyt häntä kahteen vuoteen.” Minä pyysin nähdä tytön kuvan, ja näytit sen puhelimestasi. Hurmaava tumman kiharatukkainen pikkutyttö ruskeine silmineen, valkoinen paita ja rusetti hiuksissa.

Käännyit pois, ja jos en ole ennen tiennyt, miltä tuntuu, kun sydän tuntuu halkeavan, sillä hetkellä tiesin. En voinut muuta kuin itkeä. ”Anteeksi kun tein sinulle pahan mielen”, sanoit. Se on sinut tapasi: pyydät jatkuvasti anteeksi kaikkea ”vaivaa, jonka aiheutat”.

En osannut käyttää skanneria, mutta sinä selvitit, miten se toimii, vaikka ohjeistus oli suomeksi, ja sinä osaat vain englantia ja arabiaa. Sen jälkeen huomasin monen monta kertaa, että osasit käyttää suomenkielisiäkin tietokoneohjelmia paljon paremmin kuin minä.

Eräänä iltana, kun olimme selvittäneet tuntikausia yhden ystäväsi, hänen äitinsä ja sisarustensa tilannetta, kysyin sinulta: Entä sinä? Millainen sinun tilanteesi on? Et puhu itsestäsi koskaan mitään.

Olit hiljaa ja sanoit: En halua vaivata. Teillä on jo niin paljon kaikkia ongelmia. Minä toivon vain, että kaikki käy hyvin, koska tämä on ainoa mahdollisuuteni. Olen kertonut, mitä minulle tapahtui, en ole valehdellut mitään. Jos se ei riitä, en tiedä mitä teen.

Vaadin saada nähdä paperisi, ja ne luettuani tiesin heti, että edessä on suuria vaikeuksia. Olit joutunut militioiden tähtäimeen niin kuin moni muukin, mutta sehän ei riitä Maahanmuuttovirastolle. Puhuttelupöytäkirjaan oli myös kirjattu tapahtumat liian ylimalkaisesti – en tiedä, etkö ollut ymmärtänyt kertoa niitä tarkasti vai oliko tulkki tehnyt huonoa työtä, niin kuin niin monen kohdalla aikaisemmin. Negatiiviseen päätökseen tehty valitus oli laadultaan surkea. Olit odottanut vastausta valitukseen jo vuoden. Kotiin päästyäni aloin heti etsiä sinulle parempaa asianajajaa. Toinen negatiivinen päätös tulikin vain parin viikon päästä.

Sain sinulle hyvän asianajajan, joka saikin järjestettyä käännytyksen täytäntöönpanokiellon korkeimmasta hallinto-oikeudesta. Elättelimme toivoa, että se olisi hyvä merkki. Kerroit, että olit saanut tietää, että sinusta oli julkaistu etsintäkuulutus kahdessa irakilaisessa lehdessä. Nämä kuulutukset ovat lehden sähköisessä arkistossa. Molemmat linkit oli lähetetty oikeuteen ja etsintäkuulutukset oli käännetty virallisesti suomeksi, mutta niistä ei piitattu.

Kun korkein hallinto-oikeus ilmoitti, että et saa valituslupaa, itkit ensimmäistä kertaa puhelimessa. ”Mitä minä teen?” kysyit. ”En tiedä yhtään, en pysty enää keskittymään. En voi mennä takaisin. Ja perheeni on siellä, heillä on vaikeaa ilman minua, mutta minä en voi mennä sinne, ja he eivät pääse tänne…”

Sinä saisit tietenkin työpaikan ja voisit hakea työperusteista oleskelulupaa, mutta poliisi voisi pakkopalauttaa sinut siitä huolimatta. Matalapalkkainen työ ei käy, koska tarvitset 2600 euron ansiot saadaksesi perheesi tänne. Se on nykyisen hallituksemme tekemä laki.

”Hannele, sinullakin on lapsia. Sinä tiedät, että kun ihminen saa lapsia, hän haluaa tehdä kaikkensa heidän vuokseen. Minä tulin tänne, jotta voisin elää täällä perheeni kanssa. Tein kauhean virheen, kun tulin Suomeen.”

Olet viettänyt kaksi ja puoli vuotta erossa rakkaasta perheestäsi, pienessä vastaanottokeskuksen huoneessa kolmen tai neljän muun ihmisen kanssa, vailla elämää. Joka kerta, kun olemme käyneet sinun ja ystäviesi luona, olette tarjonneet teetä ja olleet ystävällisiä ja anteeksipyytäviä. Olen nähnyt sinut kymmeniä kertoja tulkkaamassa ystäviesi apuna. Olet ollut aina valmis auttamaan kaikkia muita. Olet yksi hyväsydämisimpiä ihmisiä, joita olen koskaan tuntenut.

Olet pysynyt jotenkin elämässä kiinni valokuvaamalla Suomea. Tämän kirjoituksen kuvat ovat sinun ottamiasi. Olen jakanut kuviasi blogissani aikaisemminkin. ”Miten lahjakas valokuvaaja!” sanoivat kymmenet ihmiset, jotka halusivat alkaa seurata sinua Instagramissa.

Oikeasti et ole valokuvaaja, se on sinulle vain harrastus. Olet järjestelmäasiantuntija, jonka taidoille tässä maassa olisi varmasti käyttöä.

Minä en tiedä, mitä sinulle tapahtuu. Toivon viimeiseen asti, että oikeus tapahtuu ja tämä hirveä painajainen sinun ja perheesi kohdalla päättyy. Tapahtui mitä tahansa, en koskaan unohda sinua, ystäväni M., enkä unohda, mitä minun maani teki sinulle ja elämällesi.

Mukhalad18