Palautetaanko inhimillisyys politiikkaan?

IMG_8610.JPG

Vanhukset ja vammaiset, jotka makaavat sängyissä tai lattioilla aliravittuina, väärin lääkittyinä ja likaisina, kykenemättöminä puolustamaan itseään mitenkään.

Pikkulapset, joita säilötään luvattomissa tiloissa, liian suurissa meluisissa ryhmissä liian vähien ja stressaantuneiden hoitajien kanssa.

Alistetut tehdastyöläiset, jotka valmistavat markkinoille krääsää ja halpavaatteita mitättömällä palkalla vaarallisissa oloissa riskeeraten terveytensä ja eläen köyhyydessä.

Metsät ja suot, jotka hävitetään, joet, järvet, meret ja maaperä, jotka saastutetaan, ilmasto, joka sekoitetaan, jotta kaivokset ja tehtaat tahkoaisivat voittoa omistajilleen.

Broilerit, siat, tarhaketut ja muut tuotantoeläimet, joita kasvatetaan sietämättömän ahtaasti ja virikkeettömästi ja lopuksi tapetaan ruoaksemme tai koristeeksemme.

Kaikissa näissä on kyse samasta asiasta.: ihmiset kahmivat itselleen enemmän ja enemmän rahaa häikäilemättömästi, seurauksista piittaamatta. Se on niin yleistä, että siitä on tullut erottamaton osa meitä ja elämäntapaamme. Suuri osa maailman taloudellista toimintaa perustuu piittaamattomalle hyväksikäytölle.

Tällaista toimintaa on ollut aina, ja historiassa se on ollut vielä paljon pahempaa – muistamme kyllä orjat, maatyöläisten riiston, kasti- ja luokkajaot, huutolaiset ja kaikenlaisen ympäristön ja eläinten kaltoinkohtelun.  Mutta koska olemme edistyneet esimerkiksi tieteessä ja teknologiassa ja kirjoittaneet komean YK:n ihmisoikeuksien julistuksen, olemme luulleet, että olemme myös moraalisesti korkealla tasolla. Kuvittelemme kollektiivisesti, että kaikki se paha, mitä tehdään kaikkialla ympärillämme, on perusteltua, koska se ”pitää talouden rattaat pyörimässä”, on ”jonkin elinkeino”, ”luo työpaikkoja”, ”säästää” tai jotain muuta.

Mitä väliä on talouden rattaiden kolinalla ja säästöillä, jos niiden myötä arvomme ja moraalimme poljetaan rapaojaan?

Olisiko nyt käsillä aika, jolloin yhä useampi meistä pysähtyy miettimään omia tekemisiään tällä elämäntaipaleella? Miten minun toimintani vaikuttaa muihin ihmisiin ja koko luomakuntaan? Onko materiaalinen varallisuus arvokkaampi kuin tunne siitä, että olen pyrkinyt elämässäni hyvään?

Lämmittävätkö vääryydellä hankitut miljoonat todella niin paljon, että huonon omatunnon aiheuttamat vilunväristykset vaimenevat?

Monet väistävät vastuutaan sanomalla, että eivät tienneet tai että niin tekivät kaikki muutkin. Tietoa on, jos sitä suostuu ottamaan vastaan, eikä vääryys pienene sillä, että sitä tekee moni.

Kenties ihmiskunnan kollektiivinen omatunto on heräämässä. Ehkä siitä on seurauksena jotakin suurempaa kuin vaaleja edeltävä moraalipaniikki. Ehkä me emme suostu enää nielemään valheita ja kumartamaan vääriä kuninkaita.

Keisarin alastomuuden näkee entistä useampi, ja katsetta ei enää käännetä pois.

IMG_5490.JPG

Nyt on kuultava opetuksen ammattilaisia

Suomalainen koulutus on ollut jo pitkään maailman huipputasoa. Se on kaltaisemme maan menestyksen perusta, joten sen laadusta onkin pidettävä tarkoin huolta. Huipulla pysyminen vaatii tietenkin myös kehittämistä.

Viime vuosina koulutusta on kehitetty sen kaikilla tasoilla. Kaikki uudistukset eivät kuitenkaan ole vieneet kehitystä parempaan suuntaan. Valitettavasti usein näyttää käyvän niin, että kehittämiseksi naamioidut toimet ovatkin todellisuudessa säästämistä. Samoin uudistukset tuntuvat monesti lähtevän poliitikkojen ja virkamiesten ideoista ilman, että ne vastaisivat koulutusmaailman todellisiin tarpeisiin.

Uudistuksia on syötetty rehtorien ja opettajien toteutusvastuulle kireillä aikatauluilla, vajailla resursseilla ja niin, että käytännön toteutusta ja toimivuutta ei ole miettinyt oikeastaan kukaan. Huolestuneita, jopa hätääntyneitä viestejä kuuluu varsinkin ammattikoulutuksesta mutta myös peruskouluista, lukioista, ammattikorkeakouluista ja yliopistoista.

Suomalainen koulutuspolitiikka täytyy rauhoittaa. Uudistamisessa ja kehittämisessä on kuultava kentän ääntä, alan parhaimpia asiantuntijoita eli opettajia ja rehtoreita. Heillä on ajantasaisin näkemys siitä, mistä kumpuavat lapsia ja nuoria piinaavat ja opiskelua haittaavat ongelmat kuten lukutaidon heikentyminen, koulupudokkuus, syrjäytyminen, ammattiosaamisen puutteet ja opiskelijoiden uupumus ja muut mielenterveysongelmat.

Elinkeinoelämällä on koulutuksen suhteen omat odotuksensa, mikä on ymmärrettävää. Työelämän vaatimukset on tietenkin huomioitava koulutuksessa myös. Ihmiseksi kasvaminen ei kuitenkaan etene talousvaikuttajien ehdoilla, eikä koulutusta pidä viedä suuntaan, jossa lapsia ajatellaan vain tulevaisuuden työvoimana. Lapset ja nuoret tarvitsevat kiireetöntä kasvun ja oppimisen aikaa, jossa on tilaa myös luovuudelle, paineettomille kokeiluille ja erehdyksille.

Myös opettajat kaipaavat kaiken uudistamisen ja säästämisen keskellä työrauhaa ja luottamusta siihen, että he hoitavat työnsä erinomaisesti. Seuraavan opetusministerin tulee kartoittaa kattavasti koulutuksen eri tasojen tämänhetkiset kipupisteet, ja resurssit ja lakimuutokset tulee ohjata niiden korjaamiseen. Tässä on kuultava myös koulupolulla taivaltavia lapsia ja nuoria ja tietenkin hyödynnettävä tutkimuksin saatuja tietoja.

Koulua tulee kehittää rehtorien, opettajien ja opiskelijoiden kanssa, ei heidän ylitseen tai ohitseen kulloistenkin poliittisten tuulahdusten mukaan.

IMG_9016

Teksti on julkaistu Keskisuomalaisen mielipidekirjoituksena tammikuussa 2019.