Sinä vappuna en kuollutkaan, vaikka käskettiin

Miltä tuntuu aloittaa vappuaattoaamunsa perheen parissa, serpentiinien ja ilmapallojen keskellä lukemalla sähköpostistaan pitkä meili, jossa sinut, ajatuksesi ja toimintasi haukutaan alimpaan helvettiin ja lopussa kehotetaan ytimekkäästi: ”Kuole pois”?

Ei se tunnu juuri miltään, koska siihen on jo tottunut. Jokainen, joka avoimesti ja näkyvästi vastustaa rasismia ja puolustaa turvapaikanhakijoita, saa nykyisin vastaanottaa samaa törkyä. Vihapostit ovat merkki siitä, että vihakkien pesää on sohaistu. Viestit sinkoavat kimppuun kuin ampiaislauma. Minä ja ystäväni päätimme jo aikoja sitten, että me emme suostu pelkäämään rasisteja. Se oli hyvä päätös, johon haluan kannustaa kaikkia muitakin.

Monet ihmiset ovat kahden vaiheilla suhtautumisessaan turvapaikanhakijoihin. Kun tietää asiasta tarpeeksi, on helppo muodostaa oma kantansa. Ensimmäinen irakilainen, jonka kanssa kävin pitkät keskustelut, kertoi minulle tosiasiat, jotka ovat koko ajan vahvistuneet eri tietolähteistä ja ihmisiltä itseltään. Faktojen kanssa on ollut helppo elää. Tämän hän kertoi minulle syyskuussa, liki kahdeksan kuukautta sitten, ensimmäisellä käynnilläni hänen keskuksessaan:

”Kaikki tänne tulleet ihmiset eivät ole hyviä, ja kaikki eivät ole todellisessa vaarassa, vaan he ovat tulleet vain etsimään parempaa elämää. Osalla voi olla pahat mielessään, ja he saattavat aiheuttaa täällä harmia. Se on inhottava juttu niiden kannalta, jotka ovat kotimaassa hengenvaarassa ja ovat tulleet tänne pannen koko elämänsä peliin, jättäen kaiken taakseen. He ovat menettäneet kotinsa, omaisuutensa, ystävänsä ja perheensä. Nyt he haluavat aloittaa täällä alusta, tyhjästä, ja se on tietenkin vaikeaa, mutta he yrittävät kovasti. He tahtovat elää rauhassa ja palvella tätä teidän maatanne, opiskella ja tehdä työtä. Suurin osa meistä on kuitenkin sellaisia. Teidän viranomaistenne täytyy olla tarkkoina siinä, kuka saa jäädä tänne. Ja meidän täytyy oppia tämän maan kieli ja tavat, ja sen me opimme teiltä suomalaisilta, yhdessä teidän kanssanne, parhaiten tekemällä asioita kanssanne.”

Me näimme silloin, että tässä tilanteessa on ainekset suuriin vaikeuksiin. Kun asutetaan 200 kaiken menettänyttä miestä – joista monet pahasti traumatisoituneita – ankeaan vastaanottokeskukseen odottamaan, ikävöimään ja stressaamaan tulevasta, ja heidän joukossaan on niitä, jotka ovat tulleet etsimään jotain muuta kuin mitä täällä on tarjolla, voi tapahtua melkein mitä vain.

Minulle ja hyvin monille muille kirkastui: nyt voimme tehdä yhdessä tälle tilanteelle jotakin. Voimme koettaa estää, että nämä ihmiset eivät ajaudu pahoille teille, voimme keksiä heille tekemistä, auttaa heitä tutustumaan suomalaisiin, voimme tukea heitä asettautumaan tänne niin, että he eivät olisi koko elämäänsä sosiaalitukien varassa eläviä, omaan yhteisöönsä eristäytyviä ja ongelmia aiheuttavia, syrjäytyviä ja toivottomia ulkopuolisia.

Tiedän jo, mitä salaperäinen ”Paavo Tajukangas” -bloggari minulle tähän vastaisi (olen nykyään kuulemma hänen suosikkibloggarinsa): Muslimien kotouttaminen ei onnistu, ei ole onnistunut missään muuallakaan, joten sitä on turha edes yrittää. Pois vaan kaikki eikä yhtään matua enää lisää!  

Ja tähän minä olen Paavolle vastannut: ota yhteys Euroopan parlamenttiin, YK:hon ja tietenkin Suomen eduskuntaan ja ala muuttaa lakeja, säädöksiä ja kansainvälisiä sopimuksia, joiden turvin ihmiset ovat tänne tulleet. Eivät he, jotka ovat kotimaassa hengenvaarassa, lähde täältä Paavon raivokkaiden bloggauksien takia, eivät Ilja Janitskinin meuhaamisen takia, eivät Rajat kiinni -väen ihmisvihan, natsi-ihannoinnin ja sairaan kuolemafantasioinnin takia. Täällä he ovat, täysin laillisesti, niin kuin kuka tahansa meistä. Ja vaikka he ovat muslimeita, he ovat hämmästyttävän samanlaisia kuin me. Kukaan ei pakota meitä noudattamaan niitä heidän kulttuurinsa tapoja, jotka eivät tunnu meistä oikeilta. Maltilliset, maallistuneet muslimit eivät noudata niitä itsekään.

Me emme voi auttaa koko maailmaa, mutta me voimme auttaa niitä, jotka ovat nyt täällä. Heitä voi tulla lisääkin, ja sekin on edelleen laillista. Ehkä minä voisin alkaa vaatia Saul Shubakin tapaan, että ”heikompi aines” ei saa Suomessa lisääntyä, mutta en minä tee niin, koska oikeus elämään ja ihmisyyteen on kaikilla, myös niillä kantasuomalaisilla, jotka ovat ”sossun elättejä” jo useammassa polvessa. Ja yhtä lailla oikeus elämään on ihmisellä, joka on syntynyt jossain muualla. Se, että emme voi auttaa kaikkia, ei tarkoita, ettemme voi auttaa ketään. Ja se, että jossain on vielä enemmän apua tarvitsevia, ei tarkoita, että emme voisi tästä omasta paljoudestamme antaa mitään pois, jos se ei mene niille kaikkein surkeimmassa asemassa oleville.

Ja jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin eivät rasistisimmat kriitikot halua antaa edes niille kaikkein heikoimmille yhtään mitään, koska he pitävät heitä ”saastana”, joka joutaa kuolemaan. Se, miksi joku ajattelee toisesta ihmisestä näin, on ajatuksen tasolla yhtä kammottava asia kuin se, että ISISin sotilas katkaisee joltakulta pään tai räjäyttää itsensä ja kymmeniä muita eurooppalaisessa suurkaupungissa. Ja kun tämä ajatus konkretisoituu teoksi, jossa vastaanottokeskukseen heitetään polttopulloja, soudetaan mustia, likaisia vesiä. Mistä ja miten se saasta on sinne veteen tullut, meidän hyvinvointivaltiossamme?

Mistä rahat maahanmuuttajien tukemiseen otetaan? Ihmisen vapaasta tahdostaan antama tuki toiselle ihmiselle ei maksa kenellekään mitään. Sitä meidän täytyisi lisätä, ihan jokaisen ja ihan kaikille, suomalaisille, irakilaisille, afgaaneille ja somaleille. Sen avulla selviämme tästä tilanteesta kunnialla. Mitä enemmän tuemme näitä ihmisiä puhtaasti ihmisinä, sitä enemmän yhteiskunta säästää, ja sitä vähemmän tarvitaan viranomaisia, SPR:ää ja kotouttamispalvelujen työntekijöitä, sosiaalitoimiston maksusitoumuksia ja elämänikäistä ”elättämistä”.

Jos reuhaamme ja mesoamme netissä ja kadulla ja oksennamme vihaamme ihmisten – maahanmuuttajien ja heidän tukijoidensa päälle – saamme aikaan vain sekasortoa, lisää vihaa, syrjäytymistä ja kohta kenties liekehtiviä lähiöitä. Kun minä seuraan kiihkeimpien kriitikoiden ja raivokkaimpien rasistien toimintaa, vakuutun, että juuri tätä he haluavatkin. Eivät he halua, että tästä tilanteesta selvittäisiin kunnialla. He haluavat nostattaa omaa vihaansa, ja kaikki huonot uutiset ovat bensaa sen vihan liekkeihin.

Tässä kohtaa eroavat kiihkeän maahanmuuttokriitikon ja rasismin vastustajan tiet. Me rasismin vastustajat haluamme säilyttää maamme vakaana ja turvallisena. Äärimmäisimmät maahanmuuttokriitikot eivät tunnu sitä haluavan. Me kaikki tiedämme ja tiedostamme kaikki ongelmat, joita maahanmuuttoon liittyy, ei niitä tarvitse huutaa kurkku suorana, netti punaisena. Siinä, missä osa ihmisistä etsii aktiivisesti ratkaisuja ja tarttuu toimeen ehkäistäkseen ongelmia, osa tuntuu niitä jopa janoavan.

Minä en kuollut, vaikka minua vappuaattoaamuna siihen kehotettiin. Mietin hetken, mitä tuon viestin kirjoittaneen ihmisen päässä liikkui. Millainen hänen aamunsa mahtoi olla? Sitten join kahvini ja lähdin oleskeluluvan saaneiden irakilaisten kanssa kiertämään kirpputoreja, kierrätyskeskuksia ja tuttavien varastoja peräkärry mukana. Haalimme heidän asuntoihinsa ilmaiseksi tai mahdollisimman halvalla astioita, tekstiilejä ja huonekaluja. Iltapäivällä perheeni ja ystäväni perhe tulivat ihastelemaan, miten kotoisalta eräs asunto näytti. Rahaa oli mennyt vain joitakin satasia, ja yhtään minuuttia palkallisten työntekijöiden aikaa ei kulunut. Pojat keittivät kahvit, ja me juttelimme tulevista opiskeluista ja kesätyöstä, jonka he olivat onnistuneet saamaan hyvän käytöksensä, kielitaitonsa ja vapaaehtoistyössä näytetyn osaamisensa ansiosta.

Luulen, että nämä elämän syrjään kiinni päässeet nuoret eivät lähde heittelemään polttopulloja eivätkä raiskaa ketään. Tuskin heistä terroristejakaan tulee. Näiden nuorten kaltaisia ihmisiä on vastaanottokeskuksissa vielä paljon. Mutta meitä suomalaisia, jotka voimme heitä tukea, on aika paljon enemmän. Mitä, jos tekisimme jokainen jotain, edes jotain ihan pientä? Se kaikkein pienin juttu, minkä jokainen voi tehdä, on lopettaa uhoaminen, meuhaaminen ja vihanlietsonta. Otetaan askelia eteenpäin niin, että tulevaisuus on parempi, ei pahempi.

Sinulle, joka toivoit minun kuolevan pois: tässä olen, sitkeästi elossa, enkä muuta voi. Senkin tosiasian kanssa tässä täytyy nyt vain elää. Maailma ei ole aina sellainen, kuin juuri sinä tai minä haluaisimme, mutta jos on jotain tehtävissä, että se olisi edes pikkuisen parempi, edes yhdelle ihmiselle, se kannattaa tehdä. Toisen kuoleman toivominen ei sitä ole. Keksi jotain ihan muuta.