”Puolen vuoden päästä minä voin olla jo kuollut”

IMG_7807

Tuttavani opettaa suomea toisena kielenä isossa yhtenäiskoulussa. Hän on työtään rakastava kokenut ammattilainen, ehkä jopa vanhan ajan kutsumusopettaja. Mutta nyt hän on aivan lopussa, lähellä sairauslomaa.

Kulunut syksy on ollut uskomattoman raskas tavoilla, joihin ei ole voinut mitenkään valmistautua ja joita ei voi korjata.

”Meillä on koulussa, muiden oppilaiden seassa nyt paljon lapsia ja nuoria, joilta on viety toivo tulevaisuudesta. Heidät on ajettu nurkkaan. He ovat turvapaikanhakijoita vastaanottokeskuksesta, ja heillä on negatiivinen päätös, joillakin kaksi tai kolmekin. On aina ollut oma haasteensa opettaa sota-alueilta tulevia, traumatisoituneita lapsia, mutta aikaisemmin täällä on ollut läsnä uusi, paremman elämän alku, odotukset hyvästä tulevaisuudesta. Näillä lapsilla sitä ei ole.

Kun he tulivat kouluumme, he olivat helpottuneita, hymyileviä ja innokkaita oppimaan suomea ja uusia asioita, koska kotimaassa ei ollut voinut käydä koulua ehkä aikoihin. Nyt joku nuori saattaa sanoa kesken oppitunnin: ”Opettaja, mitä väliä tällä on, kun mä saatan olla puolen vuoden päästä kuollut?”

Koko yhteisössämme asuu pelko. Lapset pelkäävät, että poliisi tulee hakemaan heidän ystäviään kesken koulupäivän säilöönottoon. Näinhän poliisi on jo tehnyt monessa paikassa. Lapset ja nuoret ovat nähneet videoilta, mitä tapahtui Jyväskylän Salmirannassa. Tällaiset kokemukset traumatisoivat kaikkia, myös suomalaisia lapsia. Perusturva on järkkynyt, eikä siitä toivu pitkään, pitkään aikaan.

Systeemi ajaa turvapaikanhakijalapset lähes hulluuden partaalle. Heitä on stressattu nyt jo vuosikausia. Heille on aiheutettu pitkitetty trauma. He ovat pelokkaita ja ahdistuneita eivätkä nuku yöllä. Kuormittava stressi estää kaiken oppimisen, vaikka useimmat yrittävät vielä opiskella kuten ennenkin.

He huomaavat ja aistivat myös ympäristön negatiivisen suhtautumisen. Viesti on tullut heille hyvin selväksi: heitä ei haluta tähän maahan, heidän elämänsä ei merkitse mitään. Jos nämä lapset ja nuoret saisivat lopulta myönteisen päätöksen, heidän kuntouttamisessaan ja kotouttamisessaan on iso työ.

Entä sitten, kun lopullisia kielteisiä päätöksiä alkaa tulla, kun säilöönotot ja karkotukset alkavat täälläkin? Osa oppilaistani lähtee, osa jää, ja heitä pitäisi opettaa, arjen pitäisi jatkua kuin mitään ei olisi tapahtunut – miten siitä selvitään?

Monet oppilaat oireilevat järkyttävää tilannettaan, tietenkin, ja käyttäytyvät huonosti. Välillä hermostun heihin itsekin väsymykseni takia. Mutta sitten muistan: nämä lapset ja nuoret eivät ole valinneet sitä, että he ovat täällä. Se oli vanhempien päätös, jonka he luulivat olevan lasten kannalta oikea. Toisin kävi. Taatusti kaikki olisivat eläneet mieluummin omassa kodissaan ja kulttuurissaan, ystävien keskellä ja omaa kieltä puhuen, jos se olisi ollut mahdollista, mutta se ei ollut. On sietämättömän epäreilua, että lapset ja nuoret joutuvat kärsimään tästä julmasta politiikasta.”

En osaa sanoa oikein mitään. Lapset eivät ole valinneet, mihin he ovat syntyneet. He eivät ole olleet luomassa Talebania, Isistä tai militioita. Eivät heidän vanhempansakaan. Mutta Suomen nykyiset päättäjät ja Maahanmuuttoviraston virkamiehet ovat luoneet ja toteuttaneet tämän politiikan ja nämä käytännöt. Ne ovat ajaneet tuhannet lapset, nuoret ja heidän perheensä tähän toivottomaan tilanteeseen, joka raastaa nyt vastaanottokeskusten lisäksi päiväkodeissa, kouluissa, kerhoissa, jalkapallojoukkueissa, työpaikoilla, ystäväpiireissä – kaikkialla, jonne nämä ihmiset ovat kiinnittyneet, koska he tarvitsivat suojaa ja luulivat sitä täältä saavansa.

Ikääntyvä Suomi traumatisoi, ottaa säilöön ja karkottaa vainon keskelle ja kuolemanvaaraan täällä jo vuosia asuneet lapset ja nuoret, joista monen vanhemmat käyvät jo töissä. Ja tälle hulluudelle nyökytellään hyväksyvästi: oikein menee, ja lapsen edun mukaista on.

Tällaiset ovat isänmaamme julmat kasvot, joilla se irvistää vähäosaisille.

Tässä kuvassa ovat ystäväni kaksospojat. Kuvan on ottanut ystäväni mies, perheen media-alaa opiskeleva isä, joka opiskelun ohessa tekee töitä rakennustyömailla. Koko perheellä on negatiivinen turvapaikkapäätös. Palaaminen kotimaahan on heillekin mahdotonta.