Anteeksi, minä en ymmärrä Suomea

img_6052

Aloitin tänään suomen opetuksen uudelle ryhmälle irakilaisia turvapaikanhakijoita. Yksi heistä, opettaja itsekin, pyysi minua opettamaan. ”Meidän on pakko oppia suomea”, hän sanoi. ”Emme voi palata Irakiin. Yritämme saada täältä töitä.” Yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat saaneet negatiivisen päätöksen ja odottavat nyt hallinto-oikeuden vastausta valitukseensa.

Suomen kielen perustaito on reilun vuoden täällä oleskelun jälkeen jo hyvä. Yksi opiskelijapoika on saanut jo töitä, mutta kyseli mahdollisuudesta suorittaa työturvallisuuskortti englanniksi. ”Niin voin saada enemmän töitä, he sanoivat firmassa.” Lupasin selvittää, missä kortin voi suorittaa.

Turvapaikan saanut mies odottaa kuumeisesti perheenyhdistämistä. Keväällä hänen täytyisi matkustaa Ankaraan, johon vaimo ja lapsi tulevat myös. ”Se on vaikeaa”, mies sanoi. Hän pahoitteli, että ei ole oppinut suomea paljon, koska on ollut hyvin hermostunut vaimon ja lapsen pääsystä Suomeen. Vaimo ja lapsi eivät ole hengenvaarassa, mutta matka on kallis ja hankala, eikä asiointi Turkin viranomaisten kanssa ole helppoa.

Lähtiessäni tapasin kaksi afganistanilaista naista. He ovat tulleet Suomeen kiintiöpakolaisina joitakin vuosia sitten. He kuuluvat maan vainottuun hazara-vähemmistöön. He ovat seuranneet Suomeen nyt turvapaikanhakijoina tulleiden afgaanien tilannetta ja olivat järkyttyneitä. ”Eikö teidän hallituksenne tiedä, mitä Afganistanissa tapahtuu? Miten voi olla mahdollista, että he eivät tiedä? Siellä tapetaan joka päivä hirveästi ihmisiä. Hazaroihin kuuluvia tapetaan ilman mitään syytä. Viedään vain ulos ja ammutaan. Eikö kukaan ole kertonut tätä teidän hallituksellenne?”

Toinen naisista oli juuri aloittanut lähihoitajaopinnot. Toinen on valmistunut keväällä ja tehnyt jo paljon alansa töitä. Hän haluaa jatkaa opiskeluja sairaanhoitajaksi. ”Minun pitää sitten lukea paljon. Ja minä haluan oppia kirjoittamaan suomea paremmin, koska minä teen virheitä. Voitko sinä opettaa meille kielioppia?”

Kotiin ajaessani mietin, varmaan sadannen kerran, tätä järjettömyyttä, jonka keskellä me nyt elämme. Me lähetämme tänne henkensä kaupalla saapuneita, suomea jo hyvin osaavia ja kotoutuneita ihmisiä kuolemaan, sen sijaan että saisimme heistä muutaman vuoden koulutuksella motivoitunutta, osaavaa työvoimaa.

Merkitsin oman suomen opetukseni päättymään toukokuun lopussa. On pakko uskoa, että siihen mennessä järki ja inhimillisyys ovat voittaneet. Siihen asti me jatkamme, päivä ja viikko kerrallaan. Verbilistoja, ruokasanastoa, puheharjoituksia, vokaalisointua, astevaihtelun kummallisuuksia, hankalan y-äänteen toistelua, läksymonistetta toisensa perään.

”Kiitos paljon ja anteeksi kun en ymmärrä kaikkea”, sanoi maahanmuuttaja. Ei tarvitse pyytää anteeksi. Hyvin moni meistä suomalaistakaan ei ymmärrä, mitä tässä maassa on juuri nyt meneillään. Emme ymmärrä enää Suomea.

IMG_3085.JPG

Maailman paras peruskoulu?

Andalusian aurinko hohkaa jo kahdeksalta kuumaa päivää enteillen, kun astumme lukittujen, korkeiden muurien sisäpuolelle pienelle asvalttipihalle. Koululaisten meteli kimpoilee kiviseinistä ja muurista. Leikkitelineitä tai keinuja ei näy, vihreys rajoittuu pariin pensaaseen.

Luokissa istuu 25-30 oppilasta koulupuvuissaan, ilma vaihtuu avonaisista ikkunoista kaltereiden läpi. Opettaja jakaa oppilaille kirjat tunnille, kotiin niitä ei saa viedä. Tunti toisensa jälkeen kuluu paikallaan istuen ja opettajaa kuunnellen. Opettaja puhuu ja näyttää joskus jotain älytaululta. Oppilaat vastaavat toisinaan kysymyksiin ja tekevät tehtäviä. Välitunteja ei ole, vain lounastauko päivän keskellä, jolloin oppilaat kaivavat esiin eväsleipänsä ja sipsipussinsa. Kouluruokaa ei ole edes maksusta tarjolla.

Ainoa poikkeus istumiseen on liikunta, johon ei ole koululla tiloja, vaan se tapahtuu joko asvalttipihalla tai kaupungin liikuntapuistossa kävelymatkan päässä. Kollegani kertoo, että ei ole koskaan nähnyt Espanjassa oppilaiden tekevän ryhmätöitä tai muita projekteja; tunnit toistavat aina samaa kaavaa.
Suomalaisoppilaat kyselevät käsityön, kuvataiteen, musiikin ja kotitalouden tunneista. Niitä ei joko ole tai ne ovat pelkkää teoriaa – emme näe koko koulussa muita erikoisluokkia kuin atk-luokan. Nyt ymmärrämme, miksi oman koulumme soittimet, kuvisluokka, teknisen työn koneet tai kemian ja fysiikan välineet olivat espanjalaisille suuri ihmetyksen aihe.

Viikon oppilasvaihtomme Espanjan Granadaan kirkasti entisestään: suomalainen peruskoulujärjestelmä on erinomainen, ehkä maailman paras. Siinäkin on viilaamista ja korjattavaa, mutta useimpien muiden maiden koulutuksen ongelmat ovat aivan eri kokoluokkaa.

Kotiin palatessa raikkaassa pikkupakkasessa muistan olla onnellinen ja ylpeä siitä, että saan tehdä opettajan työtä näin mainiossa systeemissä. Ymmärrän taas kirkkaasti, että sitä on puolustettava nakertamiselta: ryhmäkokojen suurentamiselta, koulunkäynnin ohjaajien vähentämiseltä, opetustuntien leikkaamiselta, materiaalirahojen pienentämiseltä. Koulutus on suomalaisuuden kivijalka. Jos sitä näverretään, koko talo alkaa huojua. Koulumme ei saa olla leikkauskohde. Sen tulee olla vientituote, huippuosaamisemme näyte, jota kelpaa ylpeästi esitellä ympäri maailmaa.