Missä se rasismi luuraa?

Olen liikkunut viimeisen vajaan vuoden aikana paljon turvapaikanhakijoiden kanssa eri puolilla Suomea, erityisesti Keski-Suomessa. Aluksi minua jännitti, miten ihmiset suhtautuvat näihin netissä niin paljon parjattuihin ”terroristi-raiskaaja-loisiin” esimerkiksi kahvilassa, kuntosalilla, uimahallissa, kaupoissa, palvelutalossa tai asuntoesittelyissä. Huoleni olivat aivan turhia. Maailma näyttää kovin toisenlaiselta, kun astuu ulos kohtaamaan ihmisiä sen sijaan, että lueskelee, mitä pieni, äänekäs, kenties mieleltään järkkynyt joukko suoltaa nettiin.

Suomalaiset ovat suhtautuneet irakilaisiin ja afganistanilaisiin tulijoihin ystävällisen luontevasti, kun ovat tavanneet heitä tosielämässä. Tulijat ovat saaneet erinomaista palvelua joka paikassa hymyjen kera. Emme ole kohdanneet pitkiä katseita, huokailuja tai silmien pyörittelyä, negatiivisista kommenteista puhumattakaan. Joskus esimerkiksi agililtykisoissa ja koiranäyttelyssä olin lukevinani ihmisten silmistä hienoista ihmettelyä: eivätkös nämä muslimit pelkää tai inhoa koiria? Mutta kun he näkivät, kuinka luontevasti koirat ja muslimipojat tulivat juttuun, asenne muuttui saman tien.

Muutamat kohtaamiset ovat jääneet erityisesti mieleeni. Vein jokusen irakilaispojan raveihin, ja järjestyksenvalvojina portilla oli vastassa kuusikymppisiä, ahavoituneita hevosmiehiä. Kerroin heille, että nämä ovat nyt niitä turvapaikanhakijoita, ja pojat tulivat katsomaan hevosia. ”Onpa mukavaa, että saadaan uusia katsojia! Niitä tänne raveihin tarvitaankin. Ja tämä on suomalaista kulttuuria jos mikä, tässä oppii sitä samalla”, herrasmiehet tuumasivat ilahtuneina. Juttelimme vielä hetken suomalaisten hevosten kauneudesta verrattuna arabialaisiin.

Kahvilan kassalla pojat harjoittelivat asiointia suomeksi, jota olimme juuri kieliryhmässä treenanneet. Myyjät kehuivat poikien taitoja, ja eräs heistä antoi kullanarvoisen vinkin katsoa ja kuunnella netistä Muumilaakson tarinoita. Se on kuulemma loistava tapa oppia kieltä, koska puhe on selkeää ja rauhallista ja kuva auttaa ymmärtämistä. Tämän vinkin nuorukaiset ottivat heti onkeensa, ja jo parin viikon omatoimisten Muumi-oppituntien jälkeen puhutun kielen ymmärtäminen oli kohonnut huimasti.

Kerran jouduimme palaamaan noloina uimahallin kassalle, koska pojat eivät olleet tienneet, että uimahousut täytyy palauttaa; he ajattelivat, että Suomessa on eri käytäntö kuin Irakissa ja uikkarit oli lunastettu heille omiksi. Pojat surivat, mahtaisiko uimahallin väki pitää heitä ”pahoja turvapaikanhakijoita” nyt varkaina. Myyjän reaktio lämmitti mieltä. Hän kiitti poikia palauttamisesta ja hyvästä käytöksestä ja sanoi, ettei tarvitse olla millänsäkään. ”Ette te voi tietää kaikkia sääntöjä täällä heti, mutta pikku hiljaa opitaan”, hän rohkaisi ja kehotti tulemaan pian uudestaan uimaan. Hän kyseli vielä, miten pojat ovat oppineet saunomaan ja ilahtui kun kuuli, että pojat rakastavat saunaa.

Eräs irakilaispoika oli käymässä talossa, jossa tuli putkirikko; vesiputket olivat jäätyneet ja haljenneet paukkupakkasilla. Putkimies joutui tulemaan myöhään illalla korjaustöihin. Sattumalta kyseinen poika on opiskellut LVI-alaa ja halusi auttaa korjauksessa. Se sopi putkimiehelle, ja niin viisikymppinen putkimies ja parikymppinen irakilainen ahersivat pari tuntia parin neliön pannuhuoneessa käyttäen suomea, englantia ja elekieltä. ”Mukava poika ja osaa nämä hommat”, putkimies kommentoi. ”Siitä oli paljon apua.”

Niin kuin on arveltukin, rasistisia möyhääjiä on reaalimaailmassa suomalaisista vain häviävän pieni joukko. Suurin osa on edelleen fiksuja, järkeviä ja ihmiset ihmisinä kohtaavia normaaleja kansalaisia. Räyhäävien riekkujien vastapainoksi olen kohdannut vapaaehtoistyössä turvapaikanhakijoiden kanssa poikkeuksellisen paljon avuntarjoajia, ihmisiä, jotka ovat valmiita luopumaan ajastaan, tavaroistaan ja rahastaan niiden hyväksi, jotka ovat menettäneet liki kaiken. Olemme nyt kalustamassa oleskeluluvan saaneiden ihmisten asuntoja. Kun ihmiset kuulevat, että tulijat nukkuvat tyhjissä kodeissaan lattialla, he haluavat yksiselitteisesti auttaa.

Mutta tämä kaikki hyvyys ei poista sitä tosiasiaa, että turvapaikanhakijoille on huudeltu kaduilla törkeyksiä ja he ovat lukeneet heistä kirjoitettua sontaa jo itsekin netistä. Nämä vihakkien tekoset eivät tietenkään auta maahanmuuttajia sopeutumaan ja tulemaan osaksi yhteiskuntaamme, päinvastoin, mutta vihakit eivät toki sitä haluakaan. He haluavat vihaa, ja sitä he lietsovat joka puolelle.

Ja jotta teidän rajakkivihakkien ei taas tarvitse vaivautua pommittamaan minua rähinäpostillanne, vastaan jo nyt siihen, mitä te tulette kommentoimaan: kyllä, autamme myös suomalaisia, ei, tulijoita ei saa asettaa suomalaisten edelle, ei, meillä ei ole varaa auttaa koko maailmaa, kyllä, joidenkin tulijoiden motiivit ovat olleet vääriä, ei, kaikki eivät ole rutiköyhiä, ei, kaikki eivät ole olleet todellisessa hengenvaarassa, mutta oleskeluluvan saaneista suurin osa on kokenut todella kovia ja pelkää henkensä edestä, kyllä, jotkut maahanmuuttajat ovat epäystävällisiä suomalaisille ja tekevät rikoksiakin – ja mitä epäystävällisempiä olemme heille, sitä enemmän saamme samaa takaisin;  kulttuurien törmäyksiä on ollut ja tulee olemaan… tätä samaa väsynyttä kiukkukritiikkiähän riittää.

Jokainen voi ajatella humanitaarisin perustein tapahtuvasta maahanmuutosta ja sen kestävyydestä miten itse näkee. Rikollisia, valehtelijoita, sosiaaliturvamme hyväksikäyttäjiä ja sopeutumattomia häiriköitä kukaan ei maahamme halua, ja olisi parasta, jos maailma olisi niin rauhallinen paikka, että koko turvapaikkajärjestelmää ei tarvittaisi tai että se olisi sataprosenttisen luotettava ja tehokkaasti toimiva. Myös kotouttamisen käytäntöjä kohtaan voi olla hyvinkin kriittinen ja kyseenalaistava.

Mutta sen tavan, miten ajattelemme ja puhumme kanssaihmisistämme ja miten kohtaamme heidät arjen tilanteissa, ei pitäisi olla valinta. Sen tulee olla lähtökohtaisesti aina kunnioittava ja kohtelias. Onneksi liki kaikki suomalaiset osaavat tuntea ja ilmaista myötätuntoa ja ystävällisyyttä myös muista kulttuureista tulevia ja erinäköisiä ihmisiä kohtaan. Hyvä näin. Suomi ei sittenkään ole pilalla, vaikka lahoja ja mädänneitä kohtia jossain näkyykin.

Afrikan opetukset

”Afrikkaa muuttaa ihmisen. Sieltä ei tule samanlaisena takaisin”, nyökytteli reissaajaystäväni.

Hesarin otsikko ”Joskus kaikki voi olla kiinni juuri oikeasta keittiön tasosta” pisti reissun jälkeisenä aamuna sydämeen kuin moskiitto. Näitä me mietimme.

Opettajat ilman rajoja -verkoston vapaaehtoisina Keniassa opetimme sikäläisille kollegoille suomalaisia menetelmiä. Enemmän kuitenkin opimme itse.

Jokaisen suomalaisen teinin ja aikuistumisessaan keskeneräisen aikuisen täytyisi elää hetki afrikkalaista arkea. Ennakkoluuloiset huomaisivat, että ihonväri ei kerro ihmisen ominaisuuksista mitään. Elämäänsä tyytymätön hoksaisi, että tavaraa ja vempeleitä lisäämällä ja sisustusta viilaamalla tuskin pystyy onnellisuuttaan lisäämään. Suomen ”huonoista oloista” kitisevä hiljenisi hetkeksi nolostuen. Meidän ylenpalttisuutemme tuntuu Afrikan niukkuudessa järjettömältä.

Matkan jälkeen olin ensimmäiset viikot koulussa varpaillani. Jos teinit kehtaisivat valittaa ”surkeesta” ruuasta tai kollegat hitaasta netistä tai ylimääräisestä kokouksesta, minun olisi vaikea olla hiljaa. Oppilaat Afrikassa jännittävät, saavatko ylipäätään mennä kouluun vai onko kotona jotakin pakollista työtä. Kenian kollegat opettavat sähköttömissa maalattialuokissa aamuseitsemästä iltakuuteen ainoana opetusvälineenään suttuinen taulu. Luokkiin on ahdettu 50 oppilasta, jotka kantavat harvoja resuisia kirjojaan kouluun avojaloin muovipusseissaan.

Kadehdinkin montaa asiaa. Afrikkalaiset oppilaani olivat hymyileviä, fiksuja ja tunnollisia. Opettajat ja vanhemmat olivat vieraanvaraisia, innostuneita ja aurinkoisen ystävällisiä. Eniten ihailin ihmisten työtä pelkäämätöntä sinnikkyyttä ja neuvokkuutta ja tyyntä, valoisaa pole pole – ei hätää -asennetta. Saisinko pakattua sitä mukaani Pohjolaan?

Kun tilaisuus koittaa, menen taas Afrikkaan. Saisinkohan mukaani vaikka Halla-ahon Jussin?  Pohtisimme akaasian varjossa, riippuuko ihmisen arvo ja oikeus hyvään elämään siitä, mihin hän on sattunut syntymään ja näyttääkö hän samanlaiselta kuin me.

Afrikka kehittyy vauhdilla, köyhyys väistyy sieltä vuosi vuodelta. Näin, kuinka kouluihin asennettiin aurinkopaneeleja ja kehitettiin lounasohjelmia. Meitä pakotetaan runsaudestamme ja tuhlailustamme kenties taaksepäin. Luopuminen kirpaisee, mutta ehkäpä se on juuri sitä, mitä tarvitsemme ollaksemme syvemmin onnellisia, nauraaksemme vatsan pohjasta niin kuin afrikkalaiset tekevät. Tutaona – katsotaan.